Pumppu. Insuliinipumppu. Sellainen vyötäisillä roikkuva korttipakan kokoinen laite josta lähtee letku nahkani alle.
Aloitin pumppupotilaana vuonna 2006. Olin nuori ja viaton, en tiennyt elämästä enkä ilmeisesti myöskään insuliinipumpuista. Kyllästyin siihen aika lailla nopeasti, sillä tavalla kun parikymppiset nyt yleensä kaikkeen kyllästyvät. Olen jo käsitellyt pumpusta luopumista ja siihen palaamista lääkärihistoriaani ruotivassa artikkelissa, mutta en varsinaisesti ole puhunut siitä, mitä tunnen tuota pientä laitetta kohtaan.
Nyt tuli siis kova tarve avata suhdettani siihen. Tässä taannoin mainitsin eräälle uudelle tuttavuudelle, että minulla on pumppu. Että olen ”puoliksi robotti kun mulla on koneellinen haima housunkauluksessa kiinni” (tähän tietysti kommentoitiin, että näköjään määrittelen olevani puoliksi haima). Lause oli tietysti tarkoitettu vitsikkääksi, mutta tarkoitinko sitä todella? Koenko olevani robotti, koska haimani toimii kehon ulkopuolella ja nappia painamalla?
Jos tapaan uuden ihmisen, en ole ensimmäisenä kertomassa tuosta langattoman mikrofonin lähettimen näköisestä möykystä. Se tulee esille aikaisintaan vasta sitten, jos diabetes tulee jotenkin muuten esille. Ei tämä johdu siitä, että häpeäisin sitä kapinetta. Eikä siitä, että kovasti yrittäisin piilotella diabetestani. Vaan siitä, että tuo laite on tainnut tulla jo niin läheiseksi osaksi minua, etten koe tarvetta sen esittelyyn, eihän kukaan tervejärkinen esittele juuri tapaamilleen ihmisilleen vaikka…napaansa! Ja onhan siinä vähän sekin puoli, että en vaan jaksa niitä kauhistuneita katseita ja kommentteja: ”siis onks toi juttu sussa koko ajan kiinni?! siis sun ihon alla?! hyi! ällöö!”.
No okei, eri asia. Vai onko? Jos tuo koneellinen haima on yhtä läheinen osa minua kuin kehon sisäinen haima tervettä ihmistä, miksi siitä pitäisi tehdä sen suurempi juttu? Ehkä siksi, että terve, kehonsisäisen haiman harvemmin ajattelee olevan kuin oikea ystävä, se ei voi olla sama asia kuin hyvä parisuhde eikä omaa suhdetta siihen ole koskaan vaikea selittää.
Pumppu on ystävä. Se on sitä siinä mielessä, että sille voi kertoa huolensa ja murheensa (näin paljon oli verensokeri, näin monta grammaa hiilihydraattia juuri söin). Se myös antaa mielipiteensä asioista rehellisesti (jaa, taas menit syömään pullan, joudut pistämään näin paljon bolusta!) (vuorokausiannoksesi on tuplaantunut eilisestä, pitikö taas syödä se perjantaipitsa?). Pumppu tukee, pumppu on läsnä, pumppu parantaa oloani. Huomattavasti.
Pumppu on myös kuin hyvä parisuhde. Se kulkee mukana elämän nousuissa ja laskuissa, se lähtee mukaan mihin vaan ja se antaa tarvittaessa myös omaa aikaa. Pumppu pitää välillä omituisia ääniä, mutta ne kaikki tulee tutuiksi ja ne kuullessaan tietää, mitä pumppu sillä hetkellä tarvitsee. Pumppu on luotettava ja vakaa ja pysyy rinnalla vaikka millaisessa myrskyssä.
Pumppu kuuluu myös kategoriaan, ystäväämme sosiaalista mediaa lainatakseni, ”it’s complicated”. Joskus siihen tulee jokin häiriö ja kaikki menee vähän hankalaksi. Se ei enää vastaa, siihen ei saa kontaktia tai se ei enää pysy vauhdissa mukana. Tai se antaa itsestään liikaa ja oma kroppa ei vaan kestä. Tai se ei halua tehdä yhteistyötä juuri jollakin kriittisellä hetkellä. Kaikesta tästä huolimatta pumpun kehtaa kuitenkin ottaa mukaansa minkälaiseen tilaisuuteen tahansa.
All in all, terve haima ei koskaan voi antaa samanlaista vapauden tunnetta kun minkä pumpusta saa. Koska terveen ei tarvitse pistää insuliinia kehon ulkopuolelta, ei terveen haiman kanssa elävä voi juuri siksi myöskään vapautua piikeistä (tai niiden tuomasta huolestamurheestaärsytyksestäikävästä). Ehkä oman ja yhteiskunnan (silloin tällöin) erilaisen suhtautumisen tähän elämänkumppaniini kiteyttää parhaiten tämä:
Hyvät, huonot sokerit 