Lääkärin vaikutus hoitomotivaatioon, eli pieni katsaus lääkärihistoriaani

Olen sairastanut diabetesta nyt yli 24,5 vuotta. Se on aika kauan aikaa, yhteensä 86,4% elämästäni. Tähän aikaan ei kuitenkaan sisälly niin montaa diabeteslääkäriä kuin voisi kuvitella. Meidän perhe ei muuttanut kertaakaan sairastuttuani, joten koko lapsuusaikani olin hoidettavana Helsingissä. Ensin Aurorassa, jossa vietin pääsiäisenä 1989 yhteensä 2 viikkoa, sittemmin Lastenklinikalla, johon lasten sisätaudit siirrettiin joskus 90-luvun puolessa välissä. Aurorasta en muista ensimmäisestä lääkäristäni muuta kuin sukupuolen. Varmasti oli asiansa osaava mies, mutta muistikuvia ei ole, hän taisi jäädä eläkkeelle vain pari vuotta sairastuttuani. Sen jälkeen sain uuden lääkärin, jonka kanssa hoitosuhde säilyi ihan aikuisiälle saakka. Hän oli varmasti myös asiansa osaava kaveri, mutta jotenkin en koskaan löytänyt yhteistä säveltä hänen kanssaan. Siinä vaiheessa kun rupesin käymään lääkärin vastaanotolla yksin ilman vanhempia, oli käynti yleensä pitkäaikaisverensokerin tuloksen maininta, vilkaisu silmälasien kehysten yli hiukan syyttävästi, muutama kysymys insuliineista ja uudet reseptit. Usein itkin vastaanotolla, koin herkkänä teini-ikäisenä tosi rankasti olevani todella huono diabeetikko ja todella huono ihminen.

Parikymppisenä siirryin lasten puolelta aikuisiin, Laakson sairaalaan. Hba1C oli yli 11%, ei juuri kiinnostanut kuin kaverit, työnteko ja jostain joku opiskelupaikka. Pari kertaa kävin kuuntelemassa, kuin pitkäaikainen on liian korkea ja minun pitäisi nyt kyllä tehdä asialle jotain. Koin, että minua syyllistettiin. Se ei nyt välttämättä ole ihan se paras motivointikeino. Innostuin yhdessä diabetestapahtumassa pumpusta ja selvittelin mahdollisuutta siihen. Sain lähetteen Meilahteen, josta sain ensimmäisen pumppuni vuonna 2006.

Meilahden lääkärin kanssa tulin kyllä toimeen ja arvot saatiin laskettua alle kahdeksan prosentin. Jotenkin valju olo jokaisen polikäynnin jälkeen kuitenkin jäi: mitä äsken tapahtui, mistäs me puhuttiin, mitäs me sovittiin. Vaikka lääkärin kanssa meni miten kuten ok, ei pumppu ollutkaan sitä mitä kuvittelin. Siinä vaiheessa, kun olin puoli vuotta pistänyt pelkillä kynillä ja ollut kuitenkin hoidossa pumppupuolella, minut laitettiin eteenpäin, takaisin Laaksoon.

Ennen yhtäkään poliaikaa sain soiton Laaksosta, elettiin syksyä 2007. Ei ollut tilaa, ei ollut aikoja, ei ollut mahdollisuutta ottaa minua sisälle. Kysyttiin, sopisiko olla vuoden ajan hoidossa terveyskeskuksessa. Sehän kävi, olin joka tapauksessa lähdössä kevääksi 2008 opiskelijavaihtoon Pietariin. Kävin syksyllä kerran tk-lääkärillä (pyysin reseptit). Kotiuduttuani menin taas lääkäriin (pyysin reseptit lääkäriltä joka ei ottanut katsekontaktia eikä osannut sanoa mitään insuliiniannostuksiini). Loppuvuodesta 2008 en käynyt lääkärissä kertaakaan. Ensin en muistanut varata aikaa, sen jälkeen en halunnut mennä sinne vain istumaan ja möllöttämään kun ei mulle kuitenkaan olisi osattu sanoa mitään. Alkuvuodesta 2009 soittelin Laaksoon. ”Mitenkäs se takaisin tulemisen kanssa, kun vuoden siirrosta sovittiin.” Mistään ei löytynyt merkintöjä asiasta. Sellaisia sopimuksia ei heillä tehdä. Ei ole tilaa, ei ole aikoja, ei ole mahdollisuuttaa. Pysy nyt vain siellä terveyskeskuksessa kun kerran sieltä saat hoitoa. Ai mitä hoitoa?

Kun vihdoin syksyllä 2009 sain varattua ajan, oli lääkärini jo vaihtunut. Hän oli mukava ja kuunteli minua, totesi, että oli ihmetellyt miksi ykköstyyppi tulee tk-vastaanotolle, että hän ei kyllä osaa hoitaa minua, hänellä ei ole osaamista tarpeeksi. Laittoi lähetteen Laaksoon. Lähete torpattiin: ei ole tilaa, ei aikoja, ei mahdollisuutta. Mitäpä tein? Sen jälkeen, kun tk:n vastaanottoapulainen oli haukkunut minut huonoksi diabeetikoksi kun Hba1C oli noussut 0,1 prosenttiyksikköä, päädyin siihen ratkaisuun, että yritän pumppua uudestaan. 5000 euron kertalasku yhteiskunnalle vain siksi, että kotikaupunkini ei pystynyt tarjoamaan yhtä asiansa osaavan lääkärin aikaa per puoli vuotta.

Aloitin siis jälleen pumpulla, olisiko ajankohta ollut jotakuinkin loppukevättä 2010. Lääkärinä oli sama tyyppi, jonka hoidosta olin lähtenyt vuonna 2007. Pitkäaikassokeri parani taas, hetkeksi. Sen jälkeen alkoi meidän keskinäiset kemiat luisua alamäkeen. Jotenkin tuntui, että lääkäri ei luottanut siihen, että ymmärtäisin sairaudestani yhtään mitään. Hba1C:hen ei otettu kantaa. Arvo vain todettiin, ei juuri muuta. Ehkä kauhein kolaus oli se, kun sain pariksi viikoksi sensorin, jossa oli jonkinlainen toimintahäiriö. Yhteys oli poikki ja takkuinen, käyrä samaten. Sensoroinnin tulkinta oli melko mahdotonta, jopa tälle asiansa osaavalle lääkärille. Sen sijaan, että olisi ehdotettu uutta sensorointia, minun annettiin ymmärtää, että olin itse aiheuttanut sensorin häiriön enkä vain ollut osannut käyttää laitetta.

Keväällä 2011 muutin Vantaalle. Pumppulaiset hoidetaan Vantaalla Peijaksen sairaalassa ja vähän jännittynein mielin menin ensimmäiselle vastaanottoajalleni uudelle lääkärille. Jännitti ehkä siksi, että ennen ensimmäistäkään tapaamista olin ollut yhteydessä sairaalaan rikottuani pumppuni, loistava ensivaikutelma siis! Miten kävi tämän toistaiseksi viimeisen lääkärini kanssa?

Hän otti minut vastaan oman sairauteni asiantuntijana.

Hän antoi minun ymmärtää, että hoitosuhde ei ole vain yksipuolinen lääkäriltä potilaalle tapahtuvaa ohjeiden antoa, vaan asioista keskustellaan yhteishengessä, yhdessä, tasavertaisina.

Hän katsoi pitkäaikaisverensokeria ja totesi: tämä on tämänhetkinen tilanne, tätä ME lähdemme YHDESSÄ parantamaan.

En haluaisi koskaan enää vaihtaa lääkäriä.

7 kommenttia artikkeliin ”Lääkärin vaikutus hoitomotivaatioon, eli pieni katsaus lääkärihistoriaani

  1. Heidi sanoo:

    Hahaah, mäkin löysin blogiisi:D Tämä tekstisi pitäisi kyllä ehdottomasti saada Diabeteslehteen useimpien luettavaksi (ja tietääkseni myös diabeteslääkäreille tulee diabeteslehti ja etenkin heidän luettavaksi tämä olisi hyvä saada;) ),todella hyvin kirjoitettu! -Heidi P

    Tykkää

    • nnmbb sanoo:

      Kiitos Heidi! Jos ei nyt ihan lehteen saakka, mutta ajattelin ainakin kiittää nykyistä lääkäriäni seuraavalla vastaanotolla. Se on myös tärkeetä, meille suomalaisille hyvän palautteen antaminen on välillä vähän haastavaa.:)

      Tykkää

  2. Elina Mäkinen sanoo:

    Hyvä lääkäri on niiiiiiin paljon tässä kaikessa. Kaikki lähtee hyvästä lääkäristä, hyvä lääkäri saa huonostakin päivästä hyvän. Mä olin myös vähän aikaa Peijaksessa 2010-2011 mut mä en tykännyt mun lääkäristä yhtään. Mulla oli kerran korkkarisaappaat (ei mitkään älykorkeet) vastaanotolla ja se katso niitä, nyrpisti nenäänsä ja sanoi, että ei diabeetikko saisi tuollaisia käyttää :D

    Nykyään käyn Espoon Diabeteskeskuksessa (siellä Jorvin vieressä) ja oon saanut siellä ihan huippupalvelua. Hoitajat on ihan älyttömän ihania ja lääkärikin osaa asiansa :) Viimeksi kun surkuttelin omaa hb:tani kun en ollut saanut sitä laskemaan yhtään niin lääkäri totesi, että täähän on ihan hyvä ja kyllä se siitä vielä paranee kun jaksaa yrittää. Menin ihan sanattomaksi. Kerrankin joku jaksaa kannustaa eikä aina vain syyllistää :’)

    Tykkää

    • nnmbb sanoo:

      Tosi mahtavaa, että oot löytänyt hyvän hoitosuhteen Jorvista! Se merkkaa niin paljon, kun joku oikeasti kuuntelee eikä vaan tuijottele laskennallisia standardiarvoja. Rupesin miettimään, että ei sun Peijaslääkäri varmastikaan ollut sama kuin mulla, mutta kuka tietää. Joskus kemiat pelaa, joskus ei. Sehän kuuluu kaikkiin ihmissuhteisiin, miksei siis myös hoitohenkilökunnan kanssa.

      Tykkää

  3. Timo Luhtavaara sanoo:

    Kuulostaa upealta, että ’etsivä löytää’, vaikka se on aikaa vienyt ja vallan mutkikkaaltakin kuulostavaa; onnittelut. Itse sain 2 tyypin diagnoosin vuonna 1966 ja olen seikkaillut sen kanssa useammankin sairaanhoitopiirin alueella. Meilahdesta poistettiin avohoidon seurantaan hankalasti ääneenajateltuani, mutta onneksi törmäsin diabeteksestä kiinnostuneeseen nuoreen tutkijalääkäriin ja pääsin hänen kauttaan Unioninkadun Diabetestutkimusryhmään yli 10 vuodeksi. Muutettuani läntisempään Suomeen en todellakaan lakannut tarjoamasta omaa tietämystäni satunnaislääkäreille, kun lyhyt- ja pitkäaikaiset arvot eivät suostuneet ’vaatimustasooni’. Onnekseni hakeuduin tarvikejakelututtavuuden kautta asiansa osaavan diabeteshoitajan hoiviin ja nyt reilun neljännesvuosisadan jälkeen – lähes parikymmentä vuotta jo piikittäneenä – Hba1C pysyy kakkosen tavoitteissa siinä wanhan seiskan tuntumassa. En voi omalääkärisuhdettanikaan moittia, mutta osaava diabeteshoitaja, tarkat kotiseurannat ja ohjeistukset sekä säännöllinen kontrolli – siinä eväät pärjäämiseen. Ja se henkilökohtaisen asenteen vakauttaminen!

    Tykkää

    • nnmbb sanoo:

      Totta puhut Timo! Hoitohenkilökunnan osaaminen, niin ammatillinen kuin ihan henkilökemiallinenkin, on suuressa osassa diabeteksen hyvässä hoidossa! Mutta suuri osa on myös sillä, että haluaa itse vaikuttaa omaan diabetekseensa.

      Tykkää

      • Timo Luhtavaara sanoo:

        Lienee jäänyt tekstissäni vähälle huomiole, mutta sen jälkeen kun minut ’ulostettiin’ Meilahdesta, olen todella voinut vaikuttaa oman hoitojeni ratkaisuihin. Ja niitä ovat ohjailleen diabeteksen tuntevat terveydenhoitohenkilöt,,ammatitaidolla ja hyvillä ohjeilla, mutta ei omia ajatuksiani vastaan. Yhdessä on pysytty tavoitetasoilla! Ja positiivisella mielellä, ihmisinä, toisemme tuntien…

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.