Diabetes + treffit = sekava yhtälö

Viime kesänä kävin kolmilla treffeillä. Ihan vaan kahvilla, lasillisella ja ulkona kävelemässä. Ennen jokaisia treffejä hermoilin diabeteksestani. Miksi? No kun…

Diabetes on luonnollinen osa minua. Se on niin luonnollinen, etten edes aina huomaa tuovani sitä esiin. En aina huomaa, että suustani pulpahtaa yhkäkkiä muun muassa jotain seuraavista:

  • ”Näytätkö sitä pakettia, katon hiilarit niin tiedän mitä pistän.”
  • ”Me oltiin diabeetikkoporukalla paikassa X ja sitten…”
  • ”Me juteltiin yhden mun kaverin kanssa, ja sillä on ongelma kun se käyttää insuliinia Y ja se kysyi mitä mieltä mä oon kun mulla on pumpussa insuliini Z…”
  • ”Mä kerroin mun diabeteshoitajalle viime vastaanotolla, että…”
  • Ja ehkä se kaikista selkein vinkki: ”Oota mä mittaan eka mun sokerit” 🤦

Ja jos suustani ei pääsisikään mitään yllä olevista lauseista, voisi jokin mukanani kulkeva asia paljastaa diabetekseni joksenkin nopeasti. Esimerkiksi käsivarteeni tatuoitu 15 cm sana ”diabetic”, paidan alta pullottava sensori tai kanyyli, kauluksesta pursuava letkunpätkä tai se (kyllä, täysin huomaamattani) tapahtuva liike, jolla kaivan koko pumppuni sieltä kaula-aukosta saattaisivat olla asioita, jotka vähintäänkin herättäisivät keskustelua. Tai treffikumppanini järkyttyisi iäksi, sekin on tietysti ihan olemassa oleva mahdollisuus.

Entä sitten, jos onnistunkin tsemppaamaan, tarkkailemaan sanojani joka hetki ja pystyn kuin pystynkin olemaan tuomatta diabetesta esiin? Jos mikään yllä olevista asioista ei näy toiselle millään tavalla? Tuleeko diabetekseni sitten esille treffeilläni? Alla kolme todella tapahtunutta keskustelua, kaikki ensitreffeiltä, jotka eivät (syystä tai toisesta) johtaneet seuraaviin:

 – Mitä sä teet työksesi?

– Mä oon sellaisen terveysteknologiafirman diabetestiimin markkinoinnissa.

– Hehe, montako teidän laitetta sussa on kiinni?

– No, siis, tällä hetkellä vaan yksi…

– Se oli siis vitsi… 😲

 

– Mitä sä harrastat?

– No kuntosalilla käyn ja lumilautailen talvisin ja vaellan kesäisin ja maratonkatselen sarjoja Netflixistä ja sitten oon Diabetesliiton järjestötyössä ollut viimeiset 10 vuotta aktiivisena.

– Ai, onks sulla joku läheinen jolla on diabetes tai muuten tärkeä asia toi?

– Niin, siis, kun mulla on itelläni diabetes.

– Ai, mut siis, miten, kun sä oot kuitenkin noin nuori?

 

– Mikä toi nappi tossa sun kädessä on?

– No se on tollanen lähetin joka mittaa mun sokereita koko ajan.

– 😲

– Niin, siis, kun mulla on diabetes.

– Okei, joo, mun isälläkin on. Mä oon yrittänyt saada sitä liikkumaan ja syömään terveellisemmin ja kaikkea. Onneks se ei joudu ottamaan vielä muuta ku tabletteja. Mut hyvä kun tapasin sut, sitten kun te tapaatte niin sähän voit kertoa sille kaiken, et miten pitää syödä ja liikkua ja muuta, et pysyy noin hyvässä kunnossa. Niin, sä et varmaan tarvii mitään piikkejä?

Hyvät kanssadiabeetikot, pitääkö tästä olla huolissaan? Pitääkö minun jatkossa piilottaa diabetekseni? Jätänkö kertomatta työpaikastani, jätänkö puolet harrastuksistani pois, keskitynkö treffien aikana pelkkään oman itseni tarkkailuun rennon toiseen tutustumisen sijaan?

Entä jos teen kaiken tämän piilottelun? Olenko enää oma itseni? 🤔 Vai pitääkö elämään ja treffeihin suhtautua näin:

Facebook-If-we-were-to-make-this-0fa0e5

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.