Onko diabeteksella sanavaltaa harrastuksiini?

Olen laskenut lumilaudalla jotakuinkin 17 vuotta. Laskupäiviä ei ole tullut merkittävästi, vain noin 10 per kausi. En siis ole pro, mutta pääsen kyllä jokaisen rinteen alas ihan kivasti ja vielä kääntyillenkin. Muutaman vuoden mieltäni on kutkutellut oman taidon parantaminen, laskupäivien lisääminen sekä pedagogisten opintojeni yhdistäminen tähän harrastukseeni, kun se kerran on mahdollista hiihtokoulun muodossa.

Kävinkin siis helmikuun puolivälissä Suomen Hiihdonopettajat ry:n järjestämän lumilautaohjaajakurssin. Ohjauskokemusta minulla on takanani jo toistakymmentä vuotta, mutta ohjaustaitojen ja lumilautailun yhdistämiseen kurssi oli oikein loistava kapistus. Kurssin läpäisseenä saan toimia lumilautaopettajana hiihtokeskuksissa.

Olin jo hyvissä ajoin vahvistanut itselleni täksi kaudeksi työpaikan Serena Hiihtokoulusta, joka toimii Serena Ski -hiihtokeskuksessa Espoossa. Pääsiäislomani vietin freelancerina Ylläs Ski Hiihtokoulussa. Hiukan yllättäen lähdin riviin myös Rukan Hiihtokouluun vanhan ja uuden työpaikan väliin jääneiksi viikoiksi. Tekemistä siis riitti koko kaudeksi ja laskupäivien määrä kasvoi eksponentiaalisesti. Miten tämä talviharrastukseni ja nykyisin myös sivutyöni sitten liittyvät diabetekseen?

Lumilautailu on liikuntaa. Liikunta laskee verensokeria. Tämä selvä, eli rinteessä tarvitaan vähemmän insuliinia ja enemmän välipaloja kuin normaalisti, check. Paitsi, että asia ei olekaan aivan näin yksinkertainen.

Rinne on täynnä yllätyksiä, milloin joku haluaa välttämättä laskea äkillisesti eteeni, milloin itse lasken päin lumipaakkuja tai teen todella huonon (tai hyvän!) käännöksen, milloin haluan kokeilla uusia temppuja, milloin päätän voittaa itseni ja laskea pipeä, milloin (vihdoinkin!) onnistun ja ponnistan olliella miniparkin pikkuhyppyristä. Kaikki nämä hiukankin jännittävät tilanteen aiheuttavat adrenaliiniryöpyn ja adrenaliinihan on insuliinin vastavaikuttajahormoni. Tämä tarkoittaa sitä, että adrenaliini saa verensokerini nousemaan taivaisiin. Sekunneissa.

Terveellä, toimivan haiman omaavilla verensokeri ei adrenaliinin vaikutuksesta pomppaa samalla tavalla, sillä keho osaa säädellä insuliinintuotantoaan automaattisesti. Minun automaationi roikkuu letkun päässä urheiluliiveissäni kuoritakin, hupparin ja kerrastopaidan alla. Ei kovin käytännöllistä jos jännän paikan tullen huomaa, että insuliinin määrää olisi pitänyt lisätä jo paljon, paljon aiemmin.

Liikunnan takia tarvitsen siis vähemmän insuliinia, mutta adrenaliiniryöppyjen vuoksi tarvitsen enemmän insuliinia. Yritä siinä nyt sitten ennen rinteeseen lähtöä arvailla millainen päivä on tiedossa, laskenko isoa mäkeä, treenaanko omaa taitoa parkissa vai pysynkö asiakkaan kanssa lastenrinteessä harjoitellen kaatumista (jossa toki sielläkin voi tulla jänniä tilanteita).

Sitoakseni tämän selostuksen otsikkooni on minun kerrottava puhelusta, jonka kävin diabeteslääkärini kanssa yrittäessäni tasapainoilla sokereideni kanssa Serenapestin aikana. Olin yleensä viikonloppuisin rinteessä ennen puoltapäivää pitämässä ensimmäistä tuntiani. Aamupäivä meni hyvin kun laskin basaalin (perusinsuliinin) aamupalan jälkeen 30-40%:n, mutta heti, kun lopetin liikkumisen, alkoivat verensokerit nousta kohtisuoraan ylöspäin. Lääkärini neuvoi ottamaan muutaman yksikön tasapainottamaan tuota nousua, tai jos tiedossa oli heti perään toinen tunti, ottamaan pienen välipalan. Olin kuitenkin hukassa, koin, että mikään ei auttanut joka suuntaan sinkoileviin sokereihin. Lääkäri kommentoi melko lakonisesti: ”Niin, varmaan aika hankalaa, yritä pärjätä ja kokeile mikä toimii.”.

Siinäpä se. En anna periksi diabetekselleni, sairauteni ei määrää mitä voin ja mitä en voi harrastaa. Oli kyseessä sitten jooga, akrobatia, kuntosali, tanssi tai lumilautailu, en lopeta.

Harrastan, yritän pärjätä ja kokeilen mikä toimii. Siitäs saat, diabetes, ha!