Tässä kolmatta viikkoa nenä tukossa ja ääni maassa ajattelin avata sanaisen arkkuni ihan tavallisen (joskin pitkähkön) flunssan ja diabeteksen yhtälöstä ja niiden vaikutuksesta ärsyyntymiskynnykseeni.
Tämä tauti ei tietenkään ole minulle uusi juttu, onhan sitä aiemminkin flunssia kärsitty. Uutta sen sijaan on se, että minussa on nykyään kiinni sensoripumppu josta näen verensokereideni heilahtelut. Tai oikeammin, niiden tasaisen nousun ja korkealla pysymisen.
Olen pistänyt itseeni annosoppaan mukaisesti insuliinia, sekä korjaus- että ateriabolusta – ei vaikutusta.
Olen vaihtanut kanyylin paikkaa, insuliinipulloa, tarkistanut letkut ja muut mahdolliset tukokset – ei vaikutusta.
Olen käyttänyt tilapäistä basaalin annostelua (TBA) 115 % useamman vuorokauden ajan – ei vaikutusta.
Olen levännyt, olen liikkunut, olen tehnyt sitä ja olen tehnyt tätä ja jättänyt kaiken myös tekemättä – ei vaikutusta.
Usko siihen, että verensokerini olisi joskus ollut alle 10 mmol/l alkaa pikkuhiljaa horjua. Niistän, aivastan ja yskin ja sokerini vain singahtavat taivaisiin.
Tiedän, että tämäkin flunssa loppuu jonain kauniina päivänä. Herään lintujen lauluun, auringon säteisiin, kevyesti kulkevaan hengitykseen ja suloisestia soljuvalla äänelläni sanon itselleni: ”Huomenta, olen terve!”
Sitä odotellessa:
Hyvät, huonot sokerit 