Tatuointitarinoita diabeteksen näkökulmasta – tatska vai koru vai molemmat?

Tuolla Facebookin puolella toimii aktiivinen vertaistukiryhmä johon itsekin kuulun (Ykköstyypin diabetes aikuiset, liity ihmeessä!). Siellä voidaan jakaa tietoa ja saada sitä, kertoa omista kokemuksista ja kommelluksista sekä pyytää neuvoja tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka tällaisissa: miten pistitte insuliinin hääpuvun kanssa, mitä tehdä jos mittari unohtuu kotiin työpäivän ajaksi, miltä diabeetikon tulisi näyttää ja mistä löydän välinejakelun yhteystiedot tietyssä kaupungissa. Viime viikonloppuna siellä on keskusteltu aktiivisesti diabetestatuoinneista.

Lähteet (kuvat numeroitu vasemmalta oikealle, ylärivi ensin):
kuva1, kuva2, kuva3, kuva4, kuva5, kuva6, kuva7

 Miksi haluan kirjoittaa tästä aiheesta, enhän edes omista yhtään tatuointia? Niin, en vielä. Mutta tuon keskustelun innoittaman on haaveeni D-tatuoinnista taas noussut pintaan. Kaikilla tatuoinnin ottaneilla on varmasti omat mieltymyksensä, eivätkä kaikkien mieltymykset todellakaan kohtaa, siksipä en nyt ala tarkemmin erittelemään tatuointihaaveeni yksityiskohtia. Mutta jotakin siitä uskallan kuitenkin sanoa.

Jotain pientä ja yksinkertaista, ei mitään koko käden peittävää hihaa minulle, kiitos. Jotakin, joka sanoo diabeetikko sitä kuitenkaan sen suuremmin alleviivaamatta. Sellainen, jonka merkityksen ymmärtää tosissaan vain toinen samanlainen. Jos se toinenkaan. :)

Usein ajatellaan, että diabetestatuointi otetaan ns. turvatatuoinniksi. Se korvaa diabetes-korun ja kertoo helposti kaikille, että tälläpä on muuten diabetes, auta sitä jos sillä on huono olo. Minä en juuri käytä diabetes-korua. Omistan kaksi ranneketta ja yhden kaulakorun, mutta kaapissa ne ovat ja useimmiten myös pysyvät. Kansainvälisissä diabetestapahtumissa pyöriessäni olen ottanut rannekorun käyttöön, mutta se on ehkä enemmänkin joukkoon kuulumisen kuin turvallisuuden vuoksi, myönnän, anteeksi. Pitäisi käyttää aina, mutta se hiertää ja se on tosi hankala saada itse kiinni ja…

Suomen Lääkärilehdessä julkaistiin syyskuussa 2012 juttu näistä turvatatuoinneista (Ranneke vai tatuointi? Lääkärilehti 6.9.2012). Jutussa mainitaan, että suurin osa ottaa tatuoinnin, koska eivät pidä rannekkeista. Tatuointi myös antaa turvallisuuden tunteen hätätapausten varalta, mutta osa on niin tyyliteltyjä, ettei niiden perimmäistä tarkoitusta välttämättä hädän hetkellä ymmärretä. Kysyin Suomen Ensihoitoalan liitosta asiasta, tiedustelin, onko ensihoitajille (vaikka ambulanssikuskeille) jotain toimintaohjetta tai vakiintunutta käytäntöä tatuointien tarkastamisen varalta. Liitosta ei kuitenkaan vastattu tiedusteluuni. Harmi, siitä olisi saanut hyvä kulman tähän juttuun (jos saan heiltä vastauksen, päivitän tämän blogauksen). Tatuoinnistahan ei missään nimessä ole koruun rinnastettevaa hyötyä jos sitä ei edes koulutettu hoitohenkilökunta osaa hätätapauksessa etsiä. Korut ja lompakosta ehkä löytyvä Minulla on diabetes -kortti ovat ehkä ensisijaisia etsintäkohteita hädän hetkellä.

Jos itse tulen hankkimaan nyt jo harjoittelun vuoksi ihooni permanenttussilla piirtämäni kuvan, ei se tule olemaan korun sijainen. Se tulee olemaan siinä siksi, että minä  tiedän mitä se tarkoittaa. Toissijainen syy on se, että joku muu samaan aiheeseen perehtynyt saattaa sen nähdä, tunnistaa ja avata keskustelun. Jos näin ei tulisi koskaan käymään, ei se haittaisi. Kuva olisi vain minua varten, eikä sen olisi tarkoituskaan korvata diabeteskorua (jota alan tietysti käyttää taas heti huomenna!).

Ehkä?

Varsinkaan siinä tapauksessa se ei korvaisi korua, että Lääkärilehdessä haastatellun HUS:n Iho- ja ­allergiasairaalan ihotautilääkäri Nicolas Klugerin toive standardisoidusta turvatatuoinnista toteutuisi. En minä halua samaa kuvaa kuin kaikilla muilla, hei, niitä korujakin on myynnissä montaa eri mallia!